Rasmus veti syvään henkeä ja tuijotti kaukaisuuteen kuin silmänsä loistivat tulen välkkeessä. Aleksi näki hänen katseensa ja arvasi: ”Tämän päivän tarinassa on jotakin erityisen tärkeää, eikö olekin?” ”Olet oikeassa”, Rasmus vastasi. ”Tämän päivän tarina on erityinen. Sen nimi on sielun tarina.” ”Onko se meille jo entuudestaan tuttu?” kysyi Helena. ”Onhan se”, vastasi Rasmus. ”Kun kuulet tarinan, niin huomaat, että tunnet sen.”

Sitten Rasmus alkoi kertoa tarinaa... ”Kaukana, kaukana maailmassa, joka oli hyvin erilainen kuin tämä, jossa elämme, asui korkeampia ihmisiä, joita kutsuttiin sieluiksi. Heillä ei ollut fyysistä ruumista vaan he näyttivät valolta. Heidän maailmansa oli rajaton, kultainen taivas. Taivas, joka oli enemmän kuin se tavallinen taivas, jonka me voimme nähdä. Siellä he asuivat mittaamattomassa ulottuvuudessa ilman ajan ja tilan rajoituksia.” ”Heidän maailmassaan mikään ei koskaan muuttunut. Mikään ei ikinä loppunut. Siten he elivät pohjattomassa rauhallisuuden- ja turvallisuudentunnossa.

Heidän maailmansa oli vakaa ja täydellinen - kaunis ja pysyvä todellisuus. Koska heillä ei ollut odotuksia eikä haluja, he eivät myöskään kokeneet pettymyksiä. He olivat vapaita sanan jokaisessa merkityksessä. Vapaita menetyksestä ja siten myös vapaita murheista. He tunsivat olevansa täydessä rauhassa kotonaan.”

Näyttämö ja elämän roolit

”Miltä he näyttivät?” kysyi Pekka. ”He näyttivät tähdiltä”, vastasi Rasmus. ”Sielut olivat kuitenkin myös näyttelijöitä. He eivät aina pysyneet vain kotosalla. Tasaisin väliajoin he menivät näyttämölle esiintymään ja heidän näytelmänsä olivat upeita.” ”Näyttämö oli tietysti hyvin erilainen kuin heidän kotinsa. Heidän kotinsa oli ajaton ja hieno ja näyttämö puolestaan oli kova ja fyysinen. Sitä kutsuttiin maaksi. Siellä tila oli rajallinen ja aika kulki lyhyissä ja pitkissä sykleissä. Heidän kotonaan vallitsi täydellinen hiljaisuus, mutta näyttämöllä kuuli melkein aina meteliä ja puhetta. Jokaiselle kohtaukselle oli oma rekvisiittansa ja näyttämöllä heidän taustanaan olivat vuoret, joet ja pilvet.”

”Mielestäni heidän kotinsa kuulostaa paremmalta kuin näyttämö”, Aleksi kommentoi. ”Molemmat ovat tarpeellisia ja omalla tavallaan miellyttäviä”, sanoi Rasmus. ”Näyttämö on oikea paikka näytelmälle, mutta se ei ole välttämättä mukava asuinpaikka.” Sielut käyttivät roolivaatetta, jota he kutsuivat kehoksi ja joista jokaisella oli oma nimensä. Jotkut roolivaatteista olivat naisia ja jotkut miehiä, jotkut mustia ja jotkut valkoisia. Kaikille heille oli varattu erilainen osa. Oli sankareita, konnia, pyhiä miehiä. Kaikkia tarvittiin näytelmässä.

Koska näytelmään tuli koko ajan lisää sieluja, näyttämollä alkoi olla ahdasta. Uudet sielut toivat mukanaan uusia sivujuonia, mikä aiheutti sen, että kun näyttämön toisella puolen näyteltiin kaunista tanssia, toisella puolella voitiin samaan aikaan sotia.” ”He olivat niin kekseliäitä, että jokainen kohtaus oli uusi ja ennenkokematon, vaikka näytelmä jatkui tuhansia vuosia.” ”Näytelmä, joka jatkuu tuhansia vuosia!” Pekka huudahti hämmästyneenä. ”Aika vaikuttavaa!” ”Ehdottomasti”, sanoi Rasmus.

Unohtamisen aika
”Vaikka näyttelijöiden määrä kasvoi yli kuuden miljardin, kenenkään rooli ei ollut sama kuin jonkun toisen. Ja näytelmä oli täydellinen - se oli yhdistelmä komediaa, tragediaa, rakkautta, kauhua, juonittelua, väkivaltaa ja tanssia.” Näytelmällä ei ollut erillistä yleisöä, koska sielut sekä näyttelivät että toimivat samanaikaisesti yleisönä. Joskus näytelmässä oli erikoistehosteita, kuten lumimyrskyjä, sateita tai tulvia ja koko näytelmän ajan näyttelijöitä tuli ja lähti näyttämöltä. Sieluista jokainen näytelmän kohtaus oli nautinnollinen. He eivät tunteneet surua, huolia tai stressiä. He kaikki nauttivat näytelmästä.

”Minusta tuo kuulostaa hauskalta”, sanoi Helena. ”Niin se olikin”, Rasmus myönsi. ”Kunnes asiat alkoivat muuttua. Näillä korkeammilla olennoilla oli nimittäin yksi heikkous - unohtaminen.” Rasmuksen äänessä kuului häivähdys pahoittelua, kun hän jatkoi. ”Ajan kuluessa he vähitellen unohtivat kotinsa ja sen, että he olivat näyttelijöitä näytelmässä. He alkoivat uskoa, että näyttämö oli heidän kotinsa ja että näytelmä oli totta. He alkoivat reagoida voimakkaasti kaikkeen mitä näytelmässä tapahtui.”

Hulluus ja sekasorto

”Tietämättöminä oikeasta kodistaan he alkoivat tuntea olonsa epävarmoiksi – kuin orvoiksi - jatkuvasti muuttuvan näytelmän keskellä. Pakokauhun valtaamina he takertuivat monenlaiseen rekvisiittaan, mutta kaikki mihin he tarrasivat oli vain väliaikaista ja epäoleellista ja sai heidät tuntemaan olonsa vielä epävarmemmaksi. Kun he luulivat löytäneensä jotakin mistä pitää kiinni, se joko muuttui tai katosi ja tämä puolestaan sai heidät tarrautumaan rekvisiittaan vielä tiukemmin. He panikoivat koko ajan.

He unohtivat, että he olivat sieluja ja kohtelivat toisiaan kuin olisivat olleet vain roolivaatteita. He valittivat käsikirjoituksesta ja syyttivät sen kirjoittajaa. Koska heistä tuntui, että muut samalla näyttämöllä olevat uhkasivat heitä, he alkoivat käyttää aseita. He halusivat saavuttaa päämääränsä aiheuttamalla toisille kärsimystä ja surua. Tilanne muuttui niin pahaksi, että jotkut alkoivat tuhota näyttämöä ja osa halusi jopa tuhota sen kokonaan!” huudahti Rasmus. ”Tuo kuulostaa aivan meidän tarinaltamme”, Pekka sanoi hiljaa.

Rasmus huokasi ja jatkoi. ”Kaikesta hulluudesta huolimatta he luulivat olevansa viisaita – itse asiassa niin viisaita, että he antoivat toisilleen palkintoja. Heidän joukossaan oli muuan tohtori Välkkypää, jolla tuntui olevan vastaus kaikkeen. Kun hämmentyneet sielut kysyivät, että mistä näyttämö oli tullut, tohtori Välkkypää sanoi: ”Minä tiedän vastauksen! Monta, monta vuotta sitten tuli alkuräjähdys ja tästä räjähdyksestä putkahti esiin näyttämö.” Kaikki sielut olivat vaikuttuneita tohtori Välkkypään nerokkuudesta. Joku kysyi, että mistä kaikki rekvisiitta oli tullut ja taas Välkkypää vastasi: ”Minä tiedän vastauksen! Pienestä penkistä kehittyi tuoli ja sitten tuolista kehittyi pöytä ja niin edelleen.” Hänellä oli tuhansia faktoja mielipiteidensä tueksi. Silloin tällöin hän muutti vastauksiaan, mutta siitä huolimatta hän sai aina palkintoja ja kunnianosoituksia.

He kaikki nauroivat ja Aleksi huudahti: ”Kuulostaa tutulta!” Pekka liittyi joukkoon sanoen: ”Minusta tuntuu, että olen opiskellut tohtori Välkkypään palkintoja voittaneita teorioita – ja jopa kirjoittanut niistä esseitä!”

Herääminen totuuteen

Rasmus nauroi ja jatkoi: ”Niin kuin jokaisella näyttämön kohtauksella on loppu, samoin tämä hulluus ja epäjärjestys loppui. Viimeinkin sielut heräsivät ja muistivat, että he olivat näytelmän näyttelijöitä ja että he tulivat ajattomasta todellisuudesta. Luultuaan olevansa orpoja he muistivat kotinsa. He käsittivät, että koko näytelmä oli vain ajanvietettä – erityinen kokemus. He löysivät uudelleen alkuperäisen luovuutensa sekä turvallisuudentunteensa. He muistivat totuuden, joka Shakespearea lainaten kuuluu näin: ’

Koko maailma on näyttämö,
kaikki miehet ja naiset ovat vain näyttelijoitä
he tulevat sisään ja poistuvat
jokaisella on monta osaa.’

Kaikki olivat hiljaa kun Rasmus lausui nämä tutut sanat, jotka saivat nyt aivan uuden merkityksen. Vähän ajan kuluttua Aleksi kysyi: ”Jos tämä on meidän tarinamme, niin mitä meidän pitää tehdä herätäksemme?” “Varmastikaan emme herää ihan noin vain”, huomautti Helena, joka oli syvästi mietteissään. ”Mutta miksi näyttämö näyttää niin todelliselta ja tärkeältä?” Pekka kysyi. Rasmus hymyili arvoituksellisesti ja sanoi: ”Kerron teille toisen tarinan, Sitan tarinan, joka vastaa kysymykseesi.”

Kuten ehkä huomasitkin, tämä tarina ei ollut vain tarina — se herättää pohdiskelemaan kuka olen, mistä tulen ja minne olen matkalla. Tämä on ensimmäinen osa Prashant Kakodayn kirjoittamasta kirjasta ’Kutsu vapauteen’.